Kiltisti vastaamalla pääsee helpoimmalla.

Tämän tapahtuman olin jo tyystin unohtanut, mutta ystäväni muistutti minua tästä.

Taas niin harmitonta uteliaisuutta. Joskun, kun alkuperääni kysytään, vastaan niinkin tyhjentävästi, että minut on adoptoitu puolitoistavuotiaana Filippiineiltä. Vastaus siis kertoo myös sen, että olen asunut Suomessa pienestä pitäen. Tämän taas kai pitäisi tarkoittaa sitä, että suomen kieli on äidinkieleni. Sitähän se ei kuitenkaan nähtävästi tarkoita, koska minulta niin usein kysytään, että osaanko filippiinien kieltä. Ai, että osaanko? Pitäisikö minun osata? En ole vielä keneltäkään kysyjältä kysynyt, että mistä päin Suomea hän on ja osaako hän sen paikan murretta. Ehkä sekin päivä vielä koittaa.

Luultavasti ihmisten kysymysten takia kävin yhden tagalogin kielikurssin. Eipä siitä muuta oikein jäänyt mieleen, kuin että bombero on palomies, joka on portugaliksi bombeiro. Portugalissa asuimme perheeni kanssa parisen vuotta. Tagalogin bombero on kylläkin espanjan kielestä suora lainaus. Filippiinithän olivat Espanjan vallan alla.

Tehdessäni luokanopettajien sijaisuuksia, törmäsin yhdessä koulussa adoptioäitiin, joka kysyi mielipidettäni näistä leireistä. Kerroin hänelle omasta tapauksestani. Hän vaikutti helpottuneelta, kun sanoin, ettei niissä mielestäni ole pakko käydä. Hän sanoi ymmärtäneensä, että adoptioperheiden olisi hyvä käydä niissä.

Adoptiovanhemmat voivat saada tukea adoptiovanhemmuuteensa eri tavoin. Mielestäni olisi kuitenkin hyvä ottaa adoptiolapsen mielipide huomioon vanhempien suunnitellessa leireille tai muihin tapaamisiin menemistä.

En tiennyt, että nykyisin pyritään niin sanottuun avoimeen adoptioon, jossa pidetään kontaktia syntymävanhempiin alusta alkaen. Onneksi tällaista velvoitetta ei ollut minun lapsuudessani.

“Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö kohtuullisen avoin tiedonkulku olisi hyväksi kaikkien osapuolten kannalta. Tutkimustietoa avoimen adoption hyvistä ja huonoista puolista on kuitenkin vielä liian vähän (Quinton ym. 1997). Liiallinen avoimuus ja lapsen tilanteen erilaisuuden korostaminen voivat vaikeuttaa hänen kiinnittymistään ja identiteettinsä kehitystä.”

Minä painottaisin kohtaa “Liiallinen avoimuus ja lapsen tilanteen erilaisuuden korostaminen voivat vaikeuttaa hänen kiinnittymistään ja identiteettinsä kehitystä.”

“Tutkijoita on ymmärrettävästi kiinnostanut lapsen iän ja adoptiota edeltäneiden vaiheiden vaikutus myöhempään selviytymiseen. Howe (1997) haastatteli 211:n jo aikuisikään ehtineen ottolapsen vanhempia. Hän vertasi keskenään kolmea ryhmää, joista ensimmäinen koostui vauvana adoptoiduista lapsista. Muut lapset oli adoptoitu myöhemmin; toisessa ryhmässä lapset olivat saaneet hyvää tai kohtalaista hoivaa kahden ensimmäisen elinvuotensa aikana, ja kolmannessa ryhmässä hoiva oli ollut puutteellista. Kuten odottaa sopii, ensimmäisessä ryhmässä esiintyi vähiten ja kolmannessa eniten ongelmia. Howen havainnoista ehkä kiinnostavin on, että toisen ryhmän (myöhäinen adoptio, tyydyttävät alkuvaiheet) lapsilla esiintyi turvattomuuden tunteita ja mm. ylenmääräistä mukautumishalua mutta ei niinkään aggressiivisuutta eikä käytösongelmia.”

Minä kuulun toiseen ryhmään (“toisessa ryhmässä lapset olivat saaneet hyvää tai kohtalaista hoivaa kahden ensimmäisen elinvuotensa aikana”). Turvattomuuden tunteiden olemassa olosta en ole varma, koska en ole tätä itsessäni tutkinut. Ylenmääräisen mukautumishalun voisin melkein myöntää, mutta siihen on kuitenkin saattanut vaikuttaa ulkomailla vietetyt ajat, enkä ole varma, mitä ylenmääräisellä mukautumishalulla tässä tarkoitetaan. Olen pitänyt itseäni aina hyvin sopeutuvaisena, mikä voisi johtua myös temperamentista.

Osa artikkeleista, joita olen käynyt läpi, käsittelee ongelmia, joita adoptiovanhemmat saattavat joutua kohtaamaan. Pohdin muutamia Anja Laijoen tekstin kohtia Ingrid Stjernan luennosta, joka julkaistiin Yhteiset Lapsemme -lehdessä.

“Lapsettomuus vaatii oman surutyönsä, vanhemmilla on oikeus tuntea surua siitä, että eivät ole voineet saada biologista jälkikasvua. Asialla on toinenkin puoli. Adoptiolapsilla on oikeus omaan suruunsa, he ovat menettäneet biologiset vanhempansa. Vaikka lapsella ei olisi mitään muistikuvia biologisista vanhemmistaan, hän todennäköisesti tuntee surua menetyksensä johdosta jossain elämänvaiheessa.” Minä en ole koskaan surrut biologisten vanhempieni menettämistä. Miksi olisin? Minulle on riittänyt se tieto, että synnyttäjäni / biologinen äitini antoi minut adoptoitavaksi, koska hänellä eikä hänen sukulaisillansa ollut varaa pitää minua.

“… ja viimeistään murrosiässä lapsi alkaa yhä enemmän miettiä biologisia vanhempiaan, ensimmäistä kotimaataan, kaikkea mitä adoptioon liittyy. Hän saattaa kokea, etteivät hänen vanhempansa ole lainkaan kiinnostuneita kaikista niistä asioista, jotka hänelle itselleen ovat elintärkeitä, vanhemmat eivät itseasiassa tunnu edes muistavan lapsen olevan adoptiolapsi.” Murrosikäisenä en sen enempää miettinyt taustaani kuin ennenkään. Kerran suutuspäissäni huusin äidilleni, ettei hän voi rakastaa minua, koska en ole hänen biologinen lapsensa. Vielä tänäkin päivänä tunnen sanomisestani syyllisyyttä.

“Adoptiosta puhuessa ongelmaksi voi muodostua se, ettei löydä oikeita sanoja. Mitä nimitystä käytetään lapsen biologisesta äidistä.” Minä olen käyttänyt sanaa synnyttäjä ja toisinaan biologinen äiti.

“Milloin lapselle tulee kertoa adoptiosta? on kysymys jonka usein kuulee. Yksi tavallinen vastaus on: sitten kun lapsi alkaa kysellä. Tämä on monien asiantuntijoiden mielestä väärä vastaus, niin myös Ingrid Stjernan mielestä. Lapsi ei ehkä ala lainkaan kysellä, vaikka vaistoaa, että tämä on kyllä sellainen juttu mistä pitäisi vähän kysellä.” “Adoptiovanhempien velvollisuus on puhua lapselle adoptiosta, lapsi ottaa vastaan sen mitä meneillään olevassa kehitysvaiheessa pystyy. Vanhemmat voivat aloittaa adoptiosta puhumisen jo ennen kuin lapsi itse asiassa ymmärtää mistä on kyse, näin vanhemmat saavat hyvää harjoitteluaikaa. Lapsi tulee enemmin tai myöhemmin kuulemaan adoptiosta erilaisia mielipiteitä.” En ole koskaan lapsena joutunut kuulemaan adoptiosta erilaisia mielipiteitä, tai sitten en vain niitä muista. Kun olen kertonut minun olevan adoptoitu, niin samaan hengenvetoon olen kertonut kaikki syytkin, jotka vaikuttivat siihen, että minut annettiin adoptoitavaksi. Tämä on riittänyt tiedoksi kyselijöille. Olen ainakin kerran kysynyt vanhemmiltani, miksi he adoptoivat minut, mutten muista tarkkaa vastausta. Tämä osoittanee tiedon vähäisen merkityksen minulle.